Suomalaisia sukupolvia on leimannut jatkuvassa hälytysvalmiudessa kasvaminen, sodan haavat eivät umpeudu nopeasti, lapset tunnistavat arjessa mitä ympäristössä ja vanhempien mielissä tapahtuu. Olet keskustellut yhteisistä, varhaisista kokemuksista toisten kanssa, saanut vaikutteita ja lukenut aiheesta. Yhteiset kokemukset ja perinteet kiinnostavat, mutta sinulla voi hyvinkin olla täysin erilainen käsitys asiasta ja se on ihan ok. En minäkään ole kasvanut ”hälytystilassa” tai elänyt ahdistuksessa, päinvastoin lapsuus ja nuoruus oli ihanaa aikaa. Uskoakseni tämä muisto yhdistää valtaosaa suurien ikäluokkien suomalaisia.
Olen oman elämäni asiantuntija, mutta en ole sosiologi enkä tutkijan roolissa, olen jonkin verra kiinnostunut ihmisistä. Kannustan sinua lukemaan jutun loppuun asti. 🙂
Miksi ajattelemme niin kuin ajattelemme: Kun arvioin meidän suomalaisten kokemuksia ja mennyttä, niin mielestäni siihen vaikuttaa kansakuntamme rankka sodan jälkeinen aikakausi. On kuitenkin hienoa tänään muistella 1960 – 70 -lukujen kohtuullisen hyvää arkea, tosin kaikkihan on suhteellista. Viisikymmen -luvusta en henkilökohtaisesti vielä muista mitään, se on kyseltävä toisilta tai luettava printeistä ja katseltava valokuvista.
Lapset tunnistivat arjessa mitä vanhempien mielissä liikkui
Suomalaisia lähti sotiin 1939–45 noin 700 000 miestä ja naista. Heistä palasi takaisin noin 600 000, mutta ei samanlaisina kuin sotaan lähtiessään. Historiallisia faktoja voi aina kaivaa arkistoista, mutta arjen tarinat katoavat kokijoiden mukana, jollei niitä kerää ja tallenna.
Sodassa saadut kokemukset ja haavat eivät umpeudu nopeasti. Seuraava sukupolvi aistii vanhempien alitajuntaa omassa kasvuympäristössä ja arjessa. Lapset tunnistavat arjessa tilanteissa, mitä heidän vanhempiensa mielissä tapahtuu.
Kipua siirrettiin jälkipolville:
-yksin pärjäämisen pakko
-opittiin olematta itkemättä
-elettiin edelleen jatkuvassa hälytysvalmiudessa
-vaietut asiat – ole hiljaa –
-armottomuus heikkoutta kohtaan
Pärjäämisen pakko – heikkoutta kohtaan
Kaiken kaikkiaan sotatraumojen vaikutus kansakuntaan on ollut rankka, myös sodan aikainen militarisointi oli laajamittaista.
Suomi oli väestöltään altavastaaja ja tarvitsi naisetkin tehokkaaseen sota-ajan toimintoihin mukaan. Tämän nähdään vaikuttaneen myös lasten varhaiseen itsenäistymiseen.
Yksin pärjäämisen pakko tuotti tietynlaista armottomuutta, heikkoutta kohtaan.
Pitäisikö meidän vaalia omaa historiaamme tietoisemmin? Siitäkin huolimatta, että sodan ajan kärsimysten muisteleminen saattaa aiheuttaa jälkipolvissa ahdistusta.
Tulisiko hävittää osa historiaa, koska kyseinen osa ei ollut meille helppo.
Mielestäni oman historian ja kansakunnan historian tunteminen tekee elämisestä merkityksellistä ja juurevaa, sanoo tutkija.
Katso alta YouTube -video SODAT 1918–1945
Se lisää itseymmärrystä ja uskoa tulevaan. Pahan päivän tullen sanotaan ”Kun edelliset sukupolvet ovat selvinneet, niin minäkin selviän”.
Sodista, taisteluista, voitoista ja tappioista kerrotaan Internetissä, kirjoissa, elokuvissa, seminaareissa jne. Nykyisin tutkijat pitävät tärkeänä että keräismme tavallisten ihmisten muistoja.
Meidän tulisi tallentaa niitä tarinoita, joita olemme kuulleet sodan kokeneilta läheisiltä. Historiallisia faktoja voi aina kaivaa arkistoista, mutta arjen tarinat katoavat kokijoiden mukana, jollei niitä kerää ja tallenna.
Jutussa on käytetty lähteenä sosiologian dosentti Sari Näreen haastattelua /Studio 55, 2013.
